Pääpaino pohdinnoissa, vähemmän tekoja

Pienehköjen lasten vanhempana olen yhä (tovin) toimintakyvytön, kun talo on tyhjä ja minulla on mahdollisuus päättää aikatauluista, menemisistä ja tekemisistä muita kuulematta. Kun lapset lähtevät, alan kuumeisesti pohtia, miten käyttäisin harvinaisen hetken sillä seurauksella, että aika kuluu pohtiessa. Kun olen lopulta tehnyt päätökseni siitä, miten aikani käytän, lapset tulevat jo takaisin kotiin. Niin kävi nytkin, mutta sain sentään kirjattua sen, mitä ei tapahtunut ja miksi, toimenpiteitä vaativaksi ohjeeksi post it -lapulle.
Siinä luki näin: ”Koska olen huono päätöksentekijä, minun pitäisi tehdä päätökset etukäteen.”
***
Nyt tuo post it -lapun arvokas sisältö on tallennettu muistiin tietokoneeseen. Lappu on siis täyttänyt asiansa ja se saa jatkaa matkaansa sytykelaatikon kautta loppusijoituskohteeseensa.
***
Olen tehnyt saman havainnon monesti aikaisemminkin ja useissa eri yhteyksissä. Olen laatinut suunnitelmia, useimmiten täysin epärealistisia suunnitelmia, joiden vaikutukset ovat kaiken muun typerän lisäksi perustuneet lähinnä mutu-tuntumaan tai fiilikseen. Päässäni on jalostunut jokin ajatus, jota olen alkanut pitää faktana ja ryhtynyt sitten sen mukaisiin toimiin.
Toimea tai puuhaa on jatkunut, kunnes jokin toinen yhtä tyhjä ajatus on kyseenalaistanut tekemiseni, jonka myötä myös päätän sen.
***
Olen saanut viime aikoina hyvää tukiopetusta ajatusten, tunteiden ja tekojen synkronista. Luultavasti siksi olen nyt erityisen altis tarkkailemaan sitä, miten ne minun elämässäni näyttäytyvät.
***
Vaikka suurin osa viikonloppuni vapaa-ajasta meni pohtiessa, kuten alussa kerroin, sain minä vähän toimeksikin. Nimittäin: aloitin mieleiseni syyspuuhan – haravoinnin. Ei haittaa, vaikka tuuli ja etenevä syksy tiputtelee tienoille lisää lehtiä poisviemieni tilalle, se on ihan ok, onhan se yksi syksyn tärkeimmistä askareista. Miten minä voisin olla siitä harmissani?
Haravointi on aika mukavaa puuhaa. Siinä näkee heti kättensä jäljen (paitsi silloin, jos haravoidessa puhaltaa kova tuuli). Haravoidessa tuoksuu multainen maa, nurmikko, syksy. Haravoidessa voi antaa ajatusten tulla ja mennä, oivaltaa jotain uutta tai sitten vaan rentouttaa mielensä, pyyhkiä pois kaiken kuormittavan ja turhan.
Haravointi on yksi hyvä syy vielä aikuisenakin ulkoilla, oiva vaihtoehto silloinkin, kun tuntuu, ettei pihalla ole mitään tekemistä.
Tein sitä paitsi yhden tärkeän oivalluksenkin.
***
Meillä on tosi iso piha, johon en ole tottunut vieläkään useiden vuosien harjoittelun ja siedätyshoidon jälkeenkään. Ja nyt vasta tajusin – siinä haravoidessani, että minulla on ladossa, vajassa, säilöissä pikkuruisia kuppeja, purkkeja ja koriste-esineitä, jotka kuuluvat kauniiseen, hallittavaan kaupunkipihaan, ei hehtaaritontille.  Näin vasta, että ne eivät tule koskaan pääsemään oikeuksiinsa täällä, eivätkä ne tule koskaan tekemään meidän pihastamme pientä, kaunista ja hallittavaa kaupunkipihaa, sellaista minun näköistäni.
Päätin olla hetken tiedostamisestani surullinen, mutta hyväksyä sitten, ja jatkaa haravoimista.
***
Vastaavaa voi tapahtua vaatteiden kanssa – erityisesti kirpputoreilla, mutta sen olen tiedostanut jo vuosia sitten ja oppinut siellä toimimaan järjen, ei tunteen sanelemana.
Kaunis mekko, joka on väärää kokoa, ei muutu oikeankokoiseksi, vaikka pukukopissa vetäisikin vatsaa kevyesti sisäänpäin samalla kuin syöttäisi itselleen ajatusta, että sen lisäksi, että mekko on kaunis, se myös sopii minulle. Ei, se ei sovi, ja sen kanssa vaan pitää elää.
Kaikki kauniit värit, leikkaukset, vaatemerkit, eivät vain sovi kaikille ja se hyväksyttävä – oman etunsa nimissä =).
***
Edellisten kappaleiden teemaa sivuten pohdin myös sitä, millaisilta meidän tulisi elämäntapojemme ja valintojemme perusteella näyttää? Liittyykö tähän teemaan samantyyppistä itsepetosta kuin ajattelussamme liian pienen kirpputorimekon sopivuudessa?
Jos emme liiku säännöllisesti, eikä edes hyötyliikunta näyttäydy arjessamme, kun valitsemme välipalaksi epäterveellstä suolaista tai makeaa, palkitsemme itsemme ruoalla, juhlimme ruoan merkeissä, mikä saa meidät ihmettelemään, miksei meillä ole Minttu Virtasen vatsalihaksia?
Mutta se haravoinnista, kirpputoreista, itsepetoksesta ja ajatuksista tällä erää.
***
Viikonloppuna teimme kaksi pyörälenkkiä ja minäkin söin kohtuudella.
Kotijumpan punnerrukset ovat yhä myrkkyä, mutta olen kehittelemässä siihen edellä kertomallani kaavalla ”faktapohjalta” ihan henkilökohtaisesti itse itselleni räätälöimää ohjelmaa. Kerron tuloksista myöhemmin, tai vaihtoehtoisesti siitä, että olen sittemmin luopunut ohjelmastani ymmärtäessäni, miten pöljä ideani jälleen kerran oli.
***
T. Nurkissa edelleen pyörivä 2014-Tsemppi-klubilainen ☺.

Ruoka-, etä- ja urheilu-uutisia

Luin päivällä Iltalehden nettisivuilta uutisotsikon, jonka mukaan suomalainen heittäisi vuodessa keskimäärin 25 kiloa ruokaa roskiin. 1001 Järisyttävää tieteellistä faktaa /hirvittävän hyödyllistä tietoa -lastenkirja taas kertoo, että ihminen söisi keskimäärin 500 kiloa ruokaa vuosittain. Isoja lukuja molemmat.

***

Pitäisiköhän sitä alkaa pitämään omaa excel-taulukkoa päästäkseen jyvälle, kuinka paljon oma suoritus jää alle tai menee yli keskiverrosta? Ainakin soisin, että en tuhlaisi ruokaa liki puolta kiloa per jokainen viikko.

Jos uutinen olisi totta, se tarkoittaisi meidän perheessä 2 kiloa ”roskaruokaa” per viikko. Onko nyt epävirallinen aprillipäivä?

Toisaalta tyydyin taas lukemaan jutusta vain otsikon, että voi olla että kyse oli lopulta jostain ihan muusta kuin millaiseksi minä sen jalostin. Ei olisi ensimmäinen kerta.

***

Tänään mulla oli etäpäivä, joka on pirun hyvä juttu. Etäpäivä katkaisee mukavasti viikon. Silloin saa useimmiten tehdä päivän aikana juuri ne työtehtävät kuin suunnittelikin (mikä toteutuu aniharvoin hektisellä toimistolla, jossa olosuhteet, toiveet, vaatimukset ja pienilmasto ovat pysyviä muuttujia).

Etätyöpäivänä ei tarvitse käyttää päivän vähäisistä tunneista puoltatoista tuntia autossa istumiseen (= musiikin kuunteluun (mikä muuttaakin asia huonoksi puoleksi=))) = kolmoisleuka.

Etätyöpäivinä ei tarvitse yrittää olla yhtään nätti, vaan voi ihan rehellisesti asiaa sen enempää edes ajattelematta hiiviskellä koko päivän kalsareissa, eikä tarvitse yhtään välittää siitäkään, onko hiukset kauniisti vai kuin petolinnun risupesä. Kontrasti on todettavissa. Toim. huom. tekevätkö petolinnut muuten oikeasti risupesiä? Taitavat ne tehdä.

***

Etäpäivä loppui ja työnteko vaihtui ruokahuoltoon. Lapset saivat nakkisoppaa (jota söin itse jo aiemmin päivällä) ja aikuiset söivät salaattia.

***

Ruoan jälkeen oli taas päivän lenkin aika. Puolikuntoisena voi hyvillä mielin ottaa repsikan mukaan, kun tietää itsekin, että nyt ei ole nopeusennätysten aika, vaan lenkissä on enemmänkin kyse raittiin ilman saamisesta, ja kevyestä puuhastelusta.

Kaikki oli jo valmiina, kun kipaisin vaan hakemassa fillarini todetakseni takakumin olevan vanteilla. Seurasi reipas pumppaus, joka paljasti vaurioituneen kumipinnan. Uusiksi meni – niin suunnitelmat kuin sisä- ja ulkokumikin.

Vaihtoehtojahan oli:

  1. jättää koko pyöräily sikseen (Ei, se ei ollut hyvä vaihtoehto ollenkaan, oli kiva lähteä)
  2. lähteä pyöräilyn sijaan kävelylenkille (Ei, halusin nimenomaan pyöräillä)
  3. ottaa varapyörä.

 

Valitsin vaihtoehdon c. Mainitsemani varapyörät olivat nuo alla kuvassa näkyvät. Armeijan vanha palvelija tai tori.fi -löytö, joka toimi kätevänä mökkipyöränä lyhyillä matkoilla (ja erityisesti pienessä myötälaitaisessa). Molemmissa oli omat haasteensa, mutta päädyin silti armeija-vaihtoehtoon – ja hyvinhän tuo kulki.

Näyttökuva 2015-10-01 kello 15.09.20

***

  • Nurkissa edelleen pyörivä 2014-Tsemppi-klubilainen J.

Onnenpäivä

 

  1. blogi-kirjoitukseni ja ensimmäinen kommentti. Kiitos Elise, arvostan tekoasi suuresti. Voi olla, että kun kirjoittelee ”nimettömänä”, ihmiset eivät ryntää iholle kommentoimaan. Vaikka eipä silti, kolumneissa on ollut ihan sama juttu huolimatta siitä, että niitä minä olen kirjoittanut naaman kera – siis julkisesti. Silti kirjoitukseni ovat harvoin kirvoittaneet vuolaita pohdintoja, palautetta sen enempää tai vähempää kuin kritiikkiäkään.

***

Onko palautteen saamatta jääminen tai kommenttien puute sitten merkki jostakin syvemmästä. Ehkä ei, ei ainakaan tarvitse olla. Hiljaisuuden kanssa voi oppia elämään ja voihan sen kääntää voitoksikin, nähdä niin, että kerrankin saa itse olla häiriöittä ja keskeytyksettä äänessä ilman säröääniä, joita livearkeen kyllä mahtuu omiksi tarpeiksi.

***

Kommenttien taika on kuitenkin vuorovaikutuksessa.

Ja siitähän ihmiselossakin on paljolti lopulta kyse. On vaikeaa olla ajatellen, että kun mitään ei kuulu, asiat ovat mallillaan. Siis haastan teitä – rakkaat lukijani – uudelleen. Jos jokin aihe tai koettelemus on lähellä teitä, kommentoikaa. Otan mielelläni huomioon toiveitanne ja viivähdän mieltänne askarruttavien aiheiden parissa, pohdin, miten ne minun maailmassani näyttäytyvät.

Itse asiassa olen aina haaveillut itsestäni Saurin ja Yöradion manttelinperijänä, olostani semmoisena ”Köyhän miehen” Yöradiona.

***

Karkkilakon 9. päivä. Tupakka”lakon” 1vuosi 8 kk 3 viikkoa 3. päivä.

Vielä jatketaan sairastelua. Syödään hyvin, mutta terveellisesti (eikö lasi punaviiniä silloin tällöin syksyisin ollut yksi pitkän ja onnellisen elämän salaisuuksista =)?) ja nukutaan riittävästi.

Illat pimenevät.

Kynttilöitä pitää polttaa (kunhan muistaa opit opetusvideosta, jossa syttyvät ensin verhot, sitten sohva, vai mitenkä se meni?).

Eikä unohdeta: karhu- ja rapukävely pitävät fyysisen kunnon kondiksessa ja lapsenmielisyyden yllä – jopa syksyllä.

***

  • Nurkissa edelleen pyörivä 2014-Tsemppi-klubilainen J.

Koettelemuksia ja tsemppiläisiä

Perjantaina kampaajan kautta kuntosalitreeniin ja edelleen infrapunasaunaan. Iltapäivän kuluessa kävin kyllä sisäistä kamppailua, että pitäisikö sitä mennä vai eikö sitä pitäisi. Tiedostin samalla: ajatusongelmia ja ongelma-ajatuksia.

(Ehkä) suurin syy siihen, miksi ylipäätään annoin ajatusteni käsitellä vaihtoehtoa treenin väliin jättämisestä, oli se, että ruokailuvälit olivat taas venyneet ylipitkiksi, kun iltapäivän välipala oli jäänyt väliin lounassuunnitelmamuutoksen vuoksi.

Koskahan minä opin, että se ei ole yhtään hyvä juttu!? Treeni ei vaan maistu, jos polttoainetta treeniin ei ole. Hain kaupasta banaanin ja purkin raejuustoa.

***

Söin autossa parkkipaikalla ja etenin pukuhuoneeseen asti, missä kohtasin seuraavan haasteen alkavalle treenilleni. Olin unohtanut treenikamoista sukat. Minulla oli mekko ja sukkahousut, eli ei sukkia jalassakaan. Seuraavaksi mietin, voisinko laittaa lenkkarit paljaisiin jalkoihini vai olisiko paras ratkaisu sittenkin jättää polyamidi-sukkahousut treenihousujen alle, jolloin saisin sukkahousujen teristä ”sukat”.

Valitsin paljaat jalat ja jatkoin määrätietoisesti salin puolelle kohti crosstraineria.

***

Crosstrainerillä lämmittely sujui hyvällä teholla, välillä lisäsin tempoa, menin ja pysyttelin epämukavuusalueella, sitten kevensin ja jatkoin taas peruslämmittelyä. Lämmittelystä siirryin huikan kautta jalkaprässiin.

Tiedättekö muuten, miten paljon erilaisia pakaroiden kuvia netin näyttöön ilmestyy, kun laittaa hakusanaksi pakaratreeni! Jos ette tiedä, kokeilkaa nyt. Minä laitoin hakusanan, koska en saanut mieleeni laitetta, jolla pakaratreenini tein, siis sanaa ”jalkaprässi”. Netistä en sitä kuitenkaan löytänyt, ainoastaan edellä kertomani laajan kuvamateriaalin, mutta tulipa sana sitten kuitenkin lopulta mieleeni.

Jalkaprässin jälkeen kyykkyjä (epämiellyttävää) ja sitten jalan koukistuksia edelleen laitteella. Sitten oli vuorossa mm. vinopenkkipunnerruksia, ylätaljaa, pystysoutua, vatsa- ja selkälihasten harjoitteita.

***

Harjoittelu tuntui pitkin matkaa huonolta. En osaa kuvailla tai selittää sen paremmin. Jotenkin vaan oli vaikeaa keskittyä, polte puuttui, suoritin vain, mutta suoritin loppuun asti. Ajattelin, että olen tauon jälkeen vielä niin aloittelija, että nyt pitää vaan tehdä, kiinnosti tai ei. Koin, että jos nyt jätän tekemättä, siksi ettei kiinnosta, homma jää tähän.

***

Infrapunasaunassa tapasin nykyisiä tsemppiläisiä. Se oli kiva juttu. Yhteistä juteltavaa olisi riittänyt pidempäänkin =).

***

Infrapunasaunan jälkeen pesulle, sitten pukeutuminen ja kohti viikonlopun viettoa huomatakseni etteivät sukat sitten olleet ainoa, jota olin matkasta jättänyt: myös vaihtoalusvaatteet puuttuivat tällä kertaa. Ja hikisiä ei vaan pysty pukemaan.

Mutta olen saanut hyvää siedätysterapiaa unohduksistani. Se ei ole maailmanloppu, vaikka ärsyttävää onkin. Hämmästyttävää kyllä, mutta epätäydellisen suoritteen kanssakin oppii ehkä elämään. Minulla on kokemusta jo melkein kaikista mahdollisista unohduksista.

Olen unohtanut vesipullon (useammankin kerran), olen unohtanut hikipyyhkeen, olen unohtanut urheiluliivit, olen unohtanut pyyhkeen, hiusharjan, olen unohtanut hiuspohjalleni sopivan shampoon, olen unohtanut sukat, vaihtosukat, treenipaidan, jne. Mutta en vielä kertaakaan sellaista, minkä vuoksi olisin joutunut luovuttamaan ja palaamaan kotiin ilman treeniä. Toivottavasti niin ei käy myöhemminkään.

***

Lauantaiaamu alkoi kurkkukivun merkeissä. Kurkkukipu ei hellittänyt viikonlopun aikana. Varsinaiseen treeniin minusta ei taudiltani ollut, mutta teinpä sentään sekä lauantaina että sunnuntaina pitkät kävelylenkit siskoni kanssa. Ihanaa raitista ilmaa, syviä keskusteluja ja syksyn värejä. Niin, ja asfalttia!

Nyt vähän mietityttää, mihin suuntaan tauti etenee ja mitä se tarkoittaa ensi viikon treenien ja vasta uuteen alkuun päässeen harjoitteluni tulevaisuuden kannalta? Mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina.

***

  • Nurkissa edelleen pyörivä 2014-Tsemppi-klubilainen 

Pohjakosketus

Nyt edellisestä päivityksestäni on kulunut kuukausi, kun edellisellä kerralla kirjoitusväli oli viisi kuukautta. Varovasti arvioiden sanoisin sitä edistysaskeleeksi. Edellisen kirjoituskerran jälkeen pyörittelin mietteitäni ja omaa suhtautumistani elämänmuutokseeni pitkään. Siinä pohdiskellessani menetin uskoani uuteen nousuun aina vain enemmän. Vajosin, vajosin ja hajosin lopulta murusiksi, kuten puolisoni asian ilmaisi. Se oli tärkeää, koska sain pohjakosketukseni.

***

Pohjakosketus oli uuden alku. Sain yhtäkkiä jostain niin paljon adrenaliinia, vihaa ja tarmoa, että tein päätöksen, ettei tämä jää tähän. Aloin ratkoa ongelmiani yksi kerrallaan. Aika nopeasti ymmärsin, ettei mitään konkreettista ongelmaa koskaan ollutkaan, vaan kaikki, mitä ratkaisuun tarvittaisiin, olivat käteni ulottuvilla – toisin sanoen pääni sisällä. Vain odottamassa sitä, milloin minä olisin valmis tekemään päätöksen, että selviydyn kyllä haasteista. Että mukaudun, minä kehityn ja lopulta näytän itselleni, mihin halutessani pystyn.

***

Tahto. Sen kadotin. Mutta onneksi löysin uudestaan.

***

Otin ensimmäisen liikuntakeskusjäsenyyteni aikaisen ohjauksenkin. Tunnistin, kuinka usein oli käynyt niin, että kun jokin ryhmäliikuntatunti meni minulta ohi, ajoin suoraan kotiin. Syömään. Mutta nyt, nyt minulla on aloittelijan kuntosaliohjelma, jota noudattamalla olen treeni treeniltä takaisin syvemmällä liikunnan synnyttämässä euforiassa.

Kuntosalitreenin jälkeen olen nollannut pääni lopullisesti infrapunasaunassa ja tullut sitten kotiin vähän raukeana, mutta huomattavasti onnellisempana ja tasapainoisempana kuin ilman ja ennen treeniä.

***

Viikonloppuna teimme tytön kanssa 11 kilometrin pyörälenkin mäkisessä maastossa. Tänään hän kertoi, etteivät pikkumäet enää tunnu missään. Ne noustaan vihellellen. Totta, tiedänhän minä sen. Kun on nähnyt isoja nousuja, ymmärtää, miten pieniä pienet tosi asiassa ovatkaan, ne, jotka hetkeä ennen olivat olleet niitä muka isoja.

***

Tänään alkoi uusi karkkilakko, joka kestää jouluaattoon asti. Siihen mennessä mietin, minkälainen karkinsyöjä minä joulun jälkeen olen. Totaalikieltäytyjä, karkkeja 1-1,5 kg viikossa ahmiva öykkäri, juhlapäivinä herkutteleva vai ihan vaan kohtuukäyttäjä.

Mieheni ei edelleenkään pysty ymmärtämään sitä, että jos pystyn olemaan kuukausia kokonaan ilman karkkeja, miten on mahdollista, ettei kohtuukäyttö suju. Aivan, siinähän miettii, mutta sellainen minä olen. Olen aina asti, kunnes oivallan jotain uutta. Sitten prosessoin oivallustani aikani ja lopulta olen valmis muutokseen (ehkä). Ihan niin kuin nytkin.

***

  1. Nurkissa edelleen pyörivä 2014-Tsemppi-klubilainen J.

Onko paluuta vanhaan?

Edellisestä päivityksestäni on kulunut 25 viikkoa. Onko se paljon vai vähän? Minusta aika paljon, itse asiassa niin paljon, että melkein nolottaa edes kirjoittaa vielä. Sensuuri voi sitten arvioida, läpäiseekö kirjoitukseni seulan ja näkeekö se joskus päivänvalon. Kirjoitan joka tapauksessa.
Kirjoituksen aiheet ovat kyllä pyörineet mielessäni monesti, mutta usein alkuun kivaltakin tuntuneet ajatukset ovat näivettyneet ennen kuin ne ovat ehtineet paperille asti.
***
Jutta ja superdietit, Jutta ja huikeat häädietit ja mitä niitä nyt on – on ollut ajoittain mielenkiintoista seurattavaa, katsottavaa ja samaistuttavaa. Tässä taannoin oli jakso, jossa huikeasti onnistunut nainen sanoi lopussa, että tämä on ollut niin kova juttu, että tämän jälkeen hän uskoi pystyvänsä ihan mihin vaan.
Samoin osallistujat usein – jos ei aina, voimientunnossaan uhoavat, ettei paluuta entiseen enää ole.
Minä tiedän, mitä he tarkoittavat. Minä tiedän, kuinka vahvasti he asiaansa uskovat. Minä tiedän, miten vaikeaa on huipulla kuvitella itsensä takaisin sinne, mistä lähti.
Minä tiedän, kuinka hienoa olisi, jos kaikissa onnistumistarinoissa olisi onnellinen loppu – se, että he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti, mikä tietysti tässä tapauksessa tarkoittaisi, etteivät he enää joutuisi painimaan itsekurin, houkutusten, väärien valintojen, painon- ja tunteenhallinnan ja hyvän olon välillä.
Minä tiedän. Olen itsekin ollut voimieni tunnossa onnistuessani. Voimieni tunnossa silloin, kun melkein edes ymmärtämättä itse, mitä oikein tapahtui, kohotin kuntoani seuratessani ammattilaisen ohjeita siitä, mitä kannattaa tehdä ja miksi.
***
Jos joku on seurannut edellisiä kirjoituksiani, tai silmäillyt edes läpileikkauksen minun tarinastani, tietää, että minä kertasin Tsemppi-matkani. Kertasin siksi, että epäilin, ettei minusta olisi lopulliseen elämäntapamuutokseen vielä neljä kuukauden jälkeen. Nyt tiedän, ettei ollut vielä vuoden jälkeenkään.
Mitenkäs se nyt menikään? Taisin ilmoittautua 7.1.2014, ryhmä alkoi 20.1.2014 (muistaakseni), ensimmäinen ryhmä päättyi toukokuussa. Kesän 2014 treenasin omaehtoisesti odotellessani uuden ryhmän alkamista elokuussa 2014. Matkani päättyi 19.12.2014 Siipiweikkoihin. Silloin uskon vielä, että tämä muutos olisi minun elämässäni pysyvä.
***
”Voimien tunnossa” oli jotain semmoista, joka minun tapauksessani johti myös itsensä haastamiseen muilla elämänalueilla. Jos joku nyt kysyisi minulta, uskotko itseesi ja omiin kykyysi selviytyä uusista haasteista, vastaisin epäröimättä, että en usko. Enkä uskonut ennen Tsemppiäkään. Tsempin aikana uskoin usein enemmän kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.
***
Uudessa työpaikassa haasteiden ja itsensä ylittämisen taitoa ja niihin vaadittavaa uskoa olisi kyllä tarvittu moneen otteeseen. Olin ja olen kuitenkin ajanut itseni jo niin syvälle stressiin ja vanhoihin tunteenhallintakeinoihin, ettei liikunnastakaan ole enää pelastajaksi. Tai on, mutta aloittaminen on vaikeaa, melkein mahdotonta.
On helpompi poiketa kotimatkalta ruoka- tai karkkikauppaan tai kioskille tai ottaa työpaikan aulan karkkikorista kourallinen matkaevästä, joka toimii sekä tehokkaana verensokerin nostajana että palkintona kovasta työpanoksesta ja ponnisteluista työpäivän aikana.
***
Arvatkaa vaan, kävikö edes mielessä Tsempin huippuhetkinä, että tämä olisi kohtaloni? Minä odotin ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” -päätöstä huikealle onnistumistarinalleni.
***
Vuosi 2014 oli elämäni huippuvuosia. Sen täytti liikunta, hyvä olo ja onnistumiset. Epäonnistumisia, ärtyisiä päiviä, itsesääliä tietysti myös, mutta vuoteen 2015 verrattuna vuosi 2014 oli hyvä vuosi.
***
Kun lähdin Tsemppiin, lähdin hakemaan elämääni iloa, merkitystä, hyvää oloa – siis henkistä hyvinvointia vastaiskuna alavireisyydelle, joka valitettavasti on osa minua – joskus hallittava osa, joskus ei.
Toivoin myös, että joku päivä voisin katsoa itseäni peilistä ilman, että minun tarvitsisi vetää vatsaa sisäänpäin, ilman, että minun tarvitsisi tuntea itseinhon ja -säälin sekaista epämääräistä tunnetta.
***
Painoni on kivunnut takaisin lähtölukemiin. Minun lähtölukemani ovat normaalipainon rajoissa, enkä vielä(kään) näytä ulospäin muulta kuin normaalipainoiselta, mutta tiedän, että kehonkoostumukseni omenalihavuuksineen on jo kivunnut takaisin asteikon ”yli” lukemiin, kun kaikki lukemat Tsempin lopputesteissä joulukuussa oli vielä tasolla ”normaali” tai ”hyvä”.
Enkä ole kuukausiin katsonut itseäni peilistä.
***
Minulla on vielä mahdollisuus – uskon.
Vaikka olen sittemmin palannut kaikkiin muihin huonoihin tunteenhallintakeinoihini, olen edelleen sinnitellyt ilman tupakkaa. Jee, hyvä minä. Nyt on takana 1,5 vuotta 1 kk, 2 viikkoa. Se, että olen pysynyt savuttomalla tiellä, on sikäli yllättävää, koska uskon, että juuri tilalle tulleen liikunnan vuoksi, olen irtiottoni saanut. Nyt kun liikunta-annokseni on palannut takaisin tasolle ”satunnaisesti”, olisi ollut odotettavissa, että tupakka olisi kiilannut takaisin elämääni.
***
Mitä seuraavaksi, en tiedä. Tai tiedän, mutta en sitä, miten.
***
T. Nurkissa edelleen pyörivä 2014-Tsemppi-klubilainen ☺.

Päämäärä, tavoite ja suorittaminen

Vaihdoin viikon 9 hiihtolomani uuteen työsuhteeseen.

Olen aina ollut melko huono neuvottelija ja tässä tapauksessa kyseinen heikkouteni siis ilmenee niin, että olen töissä, kun muut ovat lomalla. On viikko 9.

Mieheni otti ja lähti – lapset mukanaan ja niin minä jäin yksin kotiin kokemaan, millaista olisi olla lapseton sinkku. Ei ihan kaikilla herkuilla, mutta melkein kuitenkin.

Nimittäin, kun sain reissun päältä ilmoituksen kotiin tulon viivästymisestä, toisin sanoen reissun pitkittymisestä, pasmat menivät heti sekaisin.

***

Huolellisimmat lukijani, ja hyvämuistisimmat samaan aikaan, muistanevat ehkä runous -harrasteisuuteni, vai muistavatko? Kysyn siksi, että kysymys toimii hyvänä aasinsiltana erääseen tunnelmaan sopivaan mietelauseeseeni:

”Laitoin oveen pienen lapun: ”Älä häiritse” ymmärtämättä, että suurin häiriö jäi kanssani suljettuun huoneeseen.”

Vaikka mietelause syntyi ajat sitten, se on edelleen symbolisesti helppo allekirjoittaa.

***

Usein vika, syyt ja seuraukset ovat omissa käsissämme, vaikka annamme itsemme uskoa muuta. Se, että lounas jää väliin ja vaihtuu raejuustoksi, joka edelleen jalostuu iltapäivän kovaksi näläntunteeksi, on harvoin puolison, lasten tai edes pomon syy.

Harvoin, vaikka siitä seuraisi 400 gramman irtokarkkipussin, 350 gramman sipsipussin ja 1,5 litran limsapullon päätyminen ostoskoriin.

Harvoin, vaikka huomaisit nälkääsi kurvaavasi ohi liikuntapaikan pihaliittymän ollaksesi kotona aikaisemmin nautiskelemassa valikoitujen herkkujen äärellä.

***
Vaikka tarina voisi olla kuvitteellinen, se on totta. Valitettavasti. Niin minulle eilen kävi ja juuri tähän surulliseen sattumukseen edellä viittasin kirjoittaessani pasmojen sekoamisesta ja melkein kaikista herkuista.

Ärsyttävää on se, että silloin kun kotona odotellaan kotiinpalaajaa, palan halusta piipahtaa liikuntakeskuksella hikoilemassa – ensin ryhmäliikuntatunnilla ja sitten infrapunasaunassa, mutta nyt minulla olikin kiire kotiin. Tyhjään kotiin.

Tunsin itseni suorittajaksi, jonka tehtäväksi oli ohjelmoitu lähteä aamulla töihin ja palata töistä mahdollisimman suoraa ja nopeaa reittiä takaisin lähtöpisteelle. Silloin loppuu ajanotto ja olemalla tehokas ja päämäärätietoinen, voin parantaa aikaisempaa nopeusennätystäni.

***

”Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.” taas sanoo vanha suomalainen sananlasku ja sekin minun on helppo allekirjoittaa, ovathan mietelauseet ja sananlaskut pieniä viisauksia.

Tämäkin kokemus, tiedostaminen vahvistaa aikaisempaa käsitystäni siitä, miten tärkeitä tavoite ja päämäärä ovat. Ja toisaalta, kuinka pienestä vivahteesta elämästä voi tulla suoritus, josta tulee itseisarvo, joka peittoaa alleen vaihtoehtoisen aidon, vapaan ja sisällöltään rikkaan elämän. Elämän, jossa on joku tolkku, mutta myös armollisuus – itseä ja muita kohtaan.

***

Epämukavuusalueelle meneminen, se, että joutuu tai järjestää itsensä uuteen tilanteeseen, horjuttaa rakenteitamme, mutta avaa myös mahdollisuuden kehitykselle. Oleellista ehkä onkin se, millaisen prosessin tai käytösmallin rakenteidemme horjuminen meissä käynnistää. Piiloudummeko koloihimme pelkäämään epäonnistumista vai lähdemmekö matkaan uteliaina ja luottavaisina omaan kykyihimme joko selviytyä tai oppia jotakin uutta.

***

Minä kurkin uutta ympäristöäni kolostani, mutta uteliaana.

 –Nurkissa edelleen pyörivä 2014-Tsemppi-klubilainen 🙂

 

[social_links size=”normal” align=”center” email=”info@hyve.fi” facebook=”https://www.facebook.com/Hyve.urheiluvalmennuskeskus” twitter=”https://twitter.com/HyveUVK” google=”https://plus.google.com/117960692412045471362/posts” linkedin=”” youtube=”https://www.youtube.com/user/HyveUrheiluvalmennus” vimeo=”” flickr=”” instagram=”” behance=”” pinterest=”” skype=”” tumblr=”” dribbble=”” vk=”” rss=””]

Hiljaisuudesta

Hello! Olen yhä olemassa hartaasta hiljaiselosta huolimatta.

Hiljaiselon aikana olen ottanut elämässäni ison askeleen, luopunut tutusta ja turvallisesta antaakseni itselleni mahdollisuuden kokeilla, kantavatko siipeni. Ja jos kantavatkin, millä ehdoilla kantavat. Iso pieni muutos: työpaikan vaihto.

***

Pauli Hanhiniemeä lainaten ”- – se joka pystypäin luopuu taivaspaikastaan – – ”. Ja minä tein sen, hyppäsin melkein tuntemattomaan. Syyt miksi, ovat moninaiset.

Vaikka minulla oli ympärilläni hyviä ystäviä, hyväksyntää, tukea, osaamista, mielenkiintoisia projekteja ja työtehtävät, joita rakastan, minun vain piti lähteä. Pitkään samassa työtehtävässä, samassa työpaikassa oleminen tekivät sen, etten enää kokenut kehittyväni, vaan pikkuhiljaa aloin tuntea osaamistasoni jämähtäneen paikoilleen, jopa laskevan. Ja vaikka tiedostin sen, olin valitettavasti kyvytön korjaamaan asiaa. Nyt minun on pakko korjata hakeakseni paikkani uudessa ympäristössä.

***
Tsemppi-matkallani sain Juhon kautta kuulla myös muista ammattilaisista, mahdollisuuden tutustua osaajiin, joita elämäntapamuutokseni kaipasi. Toinen oli kiropraktikko, jonka vastaanotolla yhä käyn.

Alkuajan tiiviin käsittelyjakson jälkeen käynnit ovat harventuneet, mutta yhä säännöllisinä tulevat tarpeeseen. Viimeksi kävin väänneltävänä viimeisenä työpäivänäni ja kun hän hyvien tapojen mukaisesti kysyi, kuinka minulla menee, vastasin rehellisesti: ”No, nyt kun kysyt, niin ihan päin v.…a”. J. Siinä minä sitten tilitin kokemuksiani siitä, kuinka tunsin, kuin olisin perheeni hylännyt, samalla, kun hän sujuvasti käänteli, väänteli ja käski minun siirtyä eri paikkoihin ja asentoihin. Nivelet ja jumit tulivat kuntoon ja mielikin keveni. Anteeksi ja kiitos. Ehkä hän kuitenkin oppi kerrasta, eikä enää jatkossa kysy, kuinka menee, ja minä ymmärrän häntä hyvin.

***

Juhon kautta tutustuin myös mentaalivalmentajaan.

Minusta se on söpöä, miten Juho hienotunteisesti ohjasi minut henkisissä kehitystarpeissasi henkisen kasvun osaajan luokse, kun hän tunsi (niin kuin useimmat muutkin kanssani yhtään pidempään keskustelleet), ettei hänellä olisi avaimia ja aikaa auttamiseen.

Arvostan ihmisiä, jotka eivät haali kaikkea itselleen, vaan rajaavat omat tekemisensä, keskittymiskohteensa ja ohjaavat oman toimialueensa ulkopuoliset jutut muiden toimijoiden luokse. Itse olen siinä huono ja tiedän, miten vaikeaa rajaaminen on, ja miten kiva olisi laajentaa omaa repertuaariaan vähän rajan ylikin. Vaikeaa, vaikka tiedän, että se on virhe. Koska silloin alkaa rönsyily ja pahimmillaan ajaa itsensä tilanteeseen, jossa huomaakin tekevänsä kaikkea muuta kuin mihin alkujaan ryhtyi. Enkä tarkoita sitä, että pitäisi pysyä ikuisesti siinä, mihin alkujaan ryhtyy, vaan sitä, että on tärkeää tiedostaa, mihin suuntaan omaan tekemistään vie.

Kävin viime vuonna Minnan pakeilla intensiivisen mentaalivalmennusjakson ja huomaan nyt kaipaavani hänen vinkkejään jäsentääkseni näitä työpaikan vaihdoksen aikana syntyneitä epävarmuuden tunteita. Tiedän yhteystiedot, että ehkä piipahdan juttusilla.

***

Aavistelen kuitenkin jo tuoreeltaan, että uudessa työpaikassa on paljon potentiaalia ja mahdollisuuksia minulle – myös urheilusaralla. Omistajataholla lienee urheilumiehiä ja/tai -naisia, sillä työpaikassa on panostettu paljon liikunnan tukemiseen. Meillä mm. on mahdollisuus liikkua kaksi tuntia viikossa työajalla ja vieläpä ammattilaisen ohjauksessa. Aika hienoa.

Mutta hienoa on myös ymmärtää se, että ilman Tsemppiä minusta ei ehkä olisi ollut menijäksi näihin liikuntaryhmiin. En olisi kehdannut mennä mukaan urheilijapiireihin, joissa olisin tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Nyt tunnistan, että vaikka muut osallistujat ovat urheilijoita, en ole niin epäurheilullinen, että minun pitäisi jäädä kokonaan pois.

Olen löytänyt ja osittain hyväksynytkin minun tapani olla liikkuja. Ja se on ennen kaikkea Tsempin ja Juhon ansiota.

***

Olen oppinut muutakin. Ymmärtänyt mm. sen, miten nopeasti kuntotaso laskee ilman täsmätreenejä, vaikkapa punnerrukset esimerkkinä. Aikaan, jolloin punnersin useampana päivänä viikossa, viiden punnerrusten sarja oli verrattaen helppoa ja niitä meni vaikka viisi tai seitsemän sarjaa pienillä tauoilla. Nyt viisi punnerrusta putkeen ei mene. Eli lisää täsmätreeniä, please.

***

Töiden jälkeen ja viikonloppuisin olen myös käynyt Lady Linellä ryhmäliikuntatunneilla ja / tai infrapunasaunassa. Infrapunasauna on loistava tapa rauhoittaa, rentouttaa ja puhdistaa mieli paineista ja velvollisuuksista. Suosittelen. Lämpimästi.

***

Liikunta on siis pikkuhiljaa löytynyt takaisin arjen aikatauluihin, vaikka Tsempin loppumisen jälkeen ja pitkän karkkilakon loppumisen jälkeen, olin hyvän aikaa hukassa, toisin sanoen semi-hunningolla.

Työpaikan vaihtoon liittyy myös sen ymmärtäminen, että ilman tehokasta mielenhallintaa (=Liikunta) en kestäisi ahdistusta ja riittämättömyyden tunteita, joita uusi ympäristö minussa herättää.

Vaikka haluan karkkeja tai vaikka haluan ottaa lasin (tai kaksi) viiniä, tiedän jo, etteivät ne peittoa liikuntaa sen tehokkuudessa kokea mielihyvää, saada riittämättömyyden tunne katkeamaan tai mieli nollattua.

***

Loppuun vielä yksilöintitietoasiaa.

Kun kuulin, että kirjoittajat ja lukijat menevät sekaisin, sovimme, että jatkossa pysyttelen edelleen nimimerkin takana, mutta käytän nimimerkkiä, ettette te lukijat luule, että blogi-kirjoituksessa minä olen Juho tai että Juho on minä.

Siis tunnistatte minut jatkossa tämmöisestä ”allekirjoituksesta”: ”Nurkissa edelleen pyörivä 2014-Tsemppi-klubilainen J.”

Mukavaa alkavaa viikkoa.

T:Nurkissa edelleen pyörivä 2014-Tsemppi-klubilainen 🙂

 

 

 

 

Maailmanmenoa

Olen istuskellut täällä aikaisemminkin. Edellinen kerta oli tehokas ja rentouttava. Sain sekä ajatuksia paperille että tyhjennettyä mieleni päivän kiireestä, velvollisuuksista ja rauhoitettua ylivilkkauden ja keskittymishäiriöt, jotka usein vaivaavat, kertyvät kuormittamaan silloin, kun olisi riittävästi selvitettävää ilmankin.

***

Tänään tein kuitenkin sen virheen, että luin rauhattomuuttani ensin päivän iltapäivälehtien nettiotsikot. Siellä oli taas sellaista kamaa, etten tiedä, miten niihin pitäisi suhtautua. Kuinka paljon p…aa pitää ihmisen elämässä tapahtua, että siitä tulee niin vinksahtanut kuin useimmat lehtien uutisoimien inhottavien juttujen tekijät ovat.

***

Oli siellä sentään tarjolla silmäniloakin, ainakin otsikko kertoi Sofia Ruusilan ”anteliaasta” kuvasta. Valitettavasti (vai onneksi) otsikon klikkaaminen ei avautunut kuvaksi, vaan jouduin tyytymään jutun tekstiversioon. No, pitäisikö tästä jutusta vetää johtopäätös, että kun kerran haluan kansan ihailemaksi sofiaksi sofian paikalle, on lisättävä treeniä, etten  anna hänelle yhtään enempää etumatkaa?

Jos hymyileminen olisi nyt mahdollista välittää lukijalle, saisitte nähdä epätoivoisen, mutta sympaattisen hymyn! Mitä ihmettä. Miksi??

***

Mutta se on totta. Mikäpä minä olen arvostelemaan toisten hyväksi todettuja konsteja? Toisten hyvät eivät ole minulta pois. Päinvastoin ne voivat kilvoittaa minut tuottamaan jotain ennenkuulumatonta.

Esimerkiksi voisin alkaa lisäämään blogi-kirjoituksiini ennen ja jälkeen kuvia tai havainnollistaa kehitystäni, kulkuani lähikuvilla. Sehän heittäisi tämän julkaisun kertalaakista huumori-blogien sarjaan niin, että lukijoiden olisi pakko nauraa, viimeistään myötähäpeän kasvaessa sietämättömiin mittoihin. En ole vielä valmis, ettekä te, koskaan. Siksi säästän teitä, enkä jalosta tätä hulvatonta ajatusleikkiä käytäntöön asti.

***

Sama juttu taas. Paljon sanoja. Sisällötöntä.  Rönsyilevää. Otsikon vierestä. Mutta itselleni kaikesta huolimatta viihdyttävää. Nyt kellon lähestyessä puuhiksen loppumista, olen täynnä naurua, jonka voin tosin päästää ilmoille vasta, kun väki palaa takaisin autolle. Jos tämän kaiken oudon käytöksen lisäksi vielä nauraisin kylmentyneessä autossani yksin kovaan ääneen, en tiedä, mitä voisi tapahtua.

***

Sunnuntaina Suomen talvi helli meitä lumihiutaleilla. Kahden tunnin kolaamisen jälkeen 1/2 pihasta oli tehty. Iso piha on joskus tosi kiva juttu.

Mutta lumet sulaa keväisin ja mulla on neliveto, joten me karattiin Edenin kylpyihin. Rengasliukuun, virtaavaan jokeen, aaltoihin. Heitimme myös koreja vedestä käsin, mikä on yllättävän raskasta.

Sen verran pitää vielä palata siihen sofiaan, että altaiden välillä sukkuloidessani kylmää kärsien, vatsaa sisään vetäessä, ehkä olisin tuntenut itseni laina-asussa vähän vähemmän epämukavaksi.

– 2014-Tsemppi-klubilainen

Ensimmäiset askeleet otettu

Vuoden ensimmäisen blogi-kirjoituksen innoittamana ja rohkaisemanakin uskaltauduin taas mukaan liikkumisen pariin ihan konkreettisestikin. Edellisellä kerralla kirjoitin siitä, että aloittaminen on vaikeaa. Kirjoitin nimenomaan siinä hengessä, että on vaikeaa saada itseään niskasta kiinni ja löytää motivaatio, kun on erehtynyt pitämään liian pitkään taukoa. Sitten viime kirjoituksen olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei se ole pelkästään saamattomuutta. Mukana on myös pelkoa, itsetunnon heikkenemistä, on porukkaan kuulumattomuuden tunteita, kokemusta kömpelöitymisestä, tyytymättömyyttä omaan itseen vain muutamia mainitakseni.

***

Mutta hei, minulla on hyviä uutisia. Hyviä uutisia erityisesti teille, jotka tunnistatte alkusanoista omaa tilannettanne. Just do it! Se toimii tälläkin kertaa. Minä vaan päätin, että nyt mukaan menoon ja liikkeeseen, maksoi mitä maksoi. Ja maksoihan se, mutta kannatti.

***

Torstaina menin pilatekseen. Se oli ihanaa. Torstai oli myös tämän vuoden ensimmäinen päivä, kun en syönyt karkkia. Hyvä minä. Ne, jotka tietävät suhteeni karkkiin, ymmärtävät saavutuksen merkityksen, joka jollekulle toiselle voi kuulostaa vähäpätöiseltä tai ainakin ärsyttävältä. Pilateksen jälkeen tein vielä vartin reippaan kävelytreenin (6,8 km/h) juoksumatolla. Kroppa herätellään pikkuhiljaa taas mukaan liikkumisen taikamaailmaan. Pienin haparoivin askelin, mutta määrätietoisesti. Olen sen arvoinen ja sinä myös.

***

Perjantaina ylitin itseni uudelleen. Ensimmäiseksi se, että menin taas treeniin ja toiseksi se, että valitsin ryhmäliikuntatunnin, jolla en ole koskaan aikaisemmin ollut: spinning. Ohjaaja antoi hyvällä huumorintajulla palautetta meille fillaroijille siitä, kuinka ansiokkaasti olimme taas löytäneet reunapaikat ja salin takaosan pyörät.

Sekin on mielenkiintoista. Miksi ihmiset toimivat niin? Minä ja useimmat muut. Se on ilmeistä, mutta samaan aikaan herää kysymys, mikä pitää toimintatapaamme yllä aina vain. Miksi tunnille osallistujat eivät täytä paikkoja edestäpäin, pyörä kerrallaan?

Ja toinen juttu, mikä oletusarvostaan huolimatta on väärin. Se, ettei kukaan koskaan anna rakentavaa palautetta oikea-aikaisesti, ettei kukaan vastaa kysymyksiin, ettei kukaan kerro, missä tuntuu vai tuntuuko.

On väärin, että ohjaajat ja valmentajat joutuvat uudelleen ja uudelleen kehottamaan meitä sanomaan jotakin, jotakin, mistä he voisivat päätellä, mitä ohjattavien päässä liikkuu, saamatta vastausta.

Minun tekisi mieli sanoa, mutta se, etten kuitenkaan sano, johtuu monista jutuista. Kaikki syyt ovat ihan yhtä huonoja. Sitä paitsi olen ollut vastaavassa tilanteessa usein itsekin. Siksi tiedän, kuinka paljon pitäisi luottaa omaan tekemiseen ja uskoa omaan itseen, kun kukaan ei koskaan sano sitä: sitä olet ihana, taitava, ammattitaitoinen, hauska, motivoiva, innostava tai ihan vaikka vaan hyvä.

***

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Putki jatkui lauantaina. Aamulla hiihtoa. Sitten kelkkailua ja lopuksi vielä kylille ja juoksumatolle, josta jatkoin hottis-venyttelyyn. Sitten sukulointia Arnoldsin leivonnaisten parissa, minkä jälkeen lisää kelkkailua.

***

Sunnuntaina taitaa olla taas uusien ryhmäläisten alkutestit. Montakohan mukanaolijaa siellä tällä kertaa on? Minusta on ihan kiva, etten joudu tällä kertaa syyniin, vaikka tosiasia on se, että tarkkailussa sitä jotenkin haluaa skarpata. Haluaa skarpata eri tavalla kuin tilanteessa, jossa seurantaa ja valvontaa ei ole.

Vaikka olen mielissäni siitä, että liikunta alkaa taas maistua niin kuin tsemppi-aikaan, minulla on haaste, joka vaatii kuitenkin minulta vielä paljon kuria ja luopumisia.

Kun tammikuussa 2014 aloitin tsempin, yksi tavoitteeni oli se, ettei minun tarvitsisi enää koskaan vetää vatsaa sisään katsoessani itseäni peilistä. Mutta minun pitää – taas, vaikka kuukausia meni siinä auvossa, ettei tarvinnut. Kaipaan sitä aikaa, ja aion saavuttaa sen uudelleen.

Lopputoivotukset minulta sinulle: Voimia. Taistoa. Iloa. Uskoa. Armoa. Lempeitä katseita – etenkin itselle.

– 2014-Tsemppi-klubilainen