Nyt edellisestä päivityksestäni on kulunut kuukausi, kun edellisellä kerralla kirjoitusväli oli viisi kuukautta. Varovasti arvioiden sanoisin sitä edistysaskeleeksi. Edellisen kirjoituskerran jälkeen pyörittelin mietteitäni ja omaa suhtautumistani elämänmuutokseeni pitkään. Siinä pohdiskellessani menetin uskoani uuteen nousuun aina vain enemmän. Vajosin, vajosin ja hajosin lopulta murusiksi, kuten puolisoni asian ilmaisi. Se oli tärkeää, koska sain pohjakosketukseni.

***

Pohjakosketus oli uuden alku. Sain yhtäkkiä jostain niin paljon adrenaliinia, vihaa ja tarmoa, että tein päätöksen, ettei tämä jää tähän. Aloin ratkoa ongelmiani yksi kerrallaan. Aika nopeasti ymmärsin, ettei mitään konkreettista ongelmaa koskaan ollutkaan, vaan kaikki, mitä ratkaisuun tarvittaisiin, olivat käteni ulottuvilla – toisin sanoen pääni sisällä. Vain odottamassa sitä, milloin minä olisin valmis tekemään päätöksen, että selviydyn kyllä haasteista. Että mukaudun, minä kehityn ja lopulta näytän itselleni, mihin halutessani pystyn.

***

Tahto. Sen kadotin. Mutta onneksi löysin uudestaan.

***

Otin ensimmäisen liikuntakeskusjäsenyyteni aikaisen ohjauksenkin. Tunnistin, kuinka usein oli käynyt niin, että kun jokin ryhmäliikuntatunti meni minulta ohi, ajoin suoraan kotiin. Syömään. Mutta nyt, nyt minulla on aloittelijan kuntosaliohjelma, jota noudattamalla olen treeni treeniltä takaisin syvemmällä liikunnan synnyttämässä euforiassa.

Kuntosalitreenin jälkeen olen nollannut pääni lopullisesti infrapunasaunassa ja tullut sitten kotiin vähän raukeana, mutta huomattavasti onnellisempana ja tasapainoisempana kuin ilman ja ennen treeniä.

***

Viikonloppuna teimme tytön kanssa 11 kilometrin pyörälenkin mäkisessä maastossa. Tänään hän kertoi, etteivät pikkumäet enää tunnu missään. Ne noustaan vihellellen. Totta, tiedänhän minä sen. Kun on nähnyt isoja nousuja, ymmärtää, miten pieniä pienet tosi asiassa ovatkaan, ne, jotka hetkeä ennen olivat olleet niitä muka isoja.

***

Tänään alkoi uusi karkkilakko, joka kestää jouluaattoon asti. Siihen mennessä mietin, minkälainen karkinsyöjä minä joulun jälkeen olen. Totaalikieltäytyjä, karkkeja 1-1,5 kg viikossa ahmiva öykkäri, juhlapäivinä herkutteleva vai ihan vaan kohtuukäyttäjä.

Mieheni ei edelleenkään pysty ymmärtämään sitä, että jos pystyn olemaan kuukausia kokonaan ilman karkkeja, miten on mahdollista, ettei kohtuukäyttö suju. Aivan, siinähän miettii, mutta sellainen minä olen. Olen aina asti, kunnes oivallan jotain uutta. Sitten prosessoin oivallustani aikani ja lopulta olen valmis muutokseen (ehkä). Ihan niin kuin nytkin.

***

  1. Nurkissa edelleen pyörivä 2014-Tsemppi-klubilainen J.