Edellisestä päivityksestäni on kulunut 25 viikkoa. Onko se paljon vai vähän? Minusta aika paljon, itse asiassa niin paljon, että melkein nolottaa edes kirjoittaa vielä. Sensuuri voi sitten arvioida, läpäiseekö kirjoitukseni seulan ja näkeekö se joskus päivänvalon. Kirjoitan joka tapauksessa.
Kirjoituksen aiheet ovat kyllä pyörineet mielessäni monesti, mutta usein alkuun kivaltakin tuntuneet ajatukset ovat näivettyneet ennen kuin ne ovat ehtineet paperille asti.
***
Jutta ja superdietit, Jutta ja huikeat häädietit ja mitä niitä nyt on – on ollut ajoittain mielenkiintoista seurattavaa, katsottavaa ja samaistuttavaa. Tässä taannoin oli jakso, jossa huikeasti onnistunut nainen sanoi lopussa, että tämä on ollut niin kova juttu, että tämän jälkeen hän uskoi pystyvänsä ihan mihin vaan.
Samoin osallistujat usein – jos ei aina, voimientunnossaan uhoavat, ettei paluuta entiseen enää ole.
Minä tiedän, mitä he tarkoittavat. Minä tiedän, kuinka vahvasti he asiaansa uskovat. Minä tiedän, miten vaikeaa on huipulla kuvitella itsensä takaisin sinne, mistä lähti.
Minä tiedän, kuinka hienoa olisi, jos kaikissa onnistumistarinoissa olisi onnellinen loppu – se, että he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti, mikä tietysti tässä tapauksessa tarkoittaisi, etteivät he enää joutuisi painimaan itsekurin, houkutusten, väärien valintojen, painon- ja tunteenhallinnan ja hyvän olon välillä.
Minä tiedän. Olen itsekin ollut voimieni tunnossa onnistuessani. Voimieni tunnossa silloin, kun melkein edes ymmärtämättä itse, mitä oikein tapahtui, kohotin kuntoani seuratessani ammattilaisen ohjeita siitä, mitä kannattaa tehdä ja miksi.
***
Jos joku on seurannut edellisiä kirjoituksiani, tai silmäillyt edes läpileikkauksen minun tarinastani, tietää, että minä kertasin Tsemppi-matkani. Kertasin siksi, että epäilin, ettei minusta olisi lopulliseen elämäntapamuutokseen vielä neljä kuukauden jälkeen. Nyt tiedän, ettei ollut vielä vuoden jälkeenkään.
Mitenkäs se nyt menikään? Taisin ilmoittautua 7.1.2014, ryhmä alkoi 20.1.2014 (muistaakseni), ensimmäinen ryhmä päättyi toukokuussa. Kesän 2014 treenasin omaehtoisesti odotellessani uuden ryhmän alkamista elokuussa 2014. Matkani päättyi 19.12.2014 Siipiweikkoihin. Silloin uskon vielä, että tämä muutos olisi minun elämässäni pysyvä.
***
”Voimien tunnossa” oli jotain semmoista, joka minun tapauksessani johti myös itsensä haastamiseen muilla elämänalueilla. Jos joku nyt kysyisi minulta, uskotko itseesi ja omiin kykyysi selviytyä uusista haasteista, vastaisin epäröimättä, että en usko. Enkä uskonut ennen Tsemppiäkään. Tsempin aikana uskoin usein enemmän kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.
***
Uudessa työpaikassa haasteiden ja itsensä ylittämisen taitoa ja niihin vaadittavaa uskoa olisi kyllä tarvittu moneen otteeseen. Olin ja olen kuitenkin ajanut itseni jo niin syvälle stressiin ja vanhoihin tunteenhallintakeinoihin, ettei liikunnastakaan ole enää pelastajaksi. Tai on, mutta aloittaminen on vaikeaa, melkein mahdotonta.
On helpompi poiketa kotimatkalta ruoka- tai karkkikauppaan tai kioskille tai ottaa työpaikan aulan karkkikorista kourallinen matkaevästä, joka toimii sekä tehokkaana verensokerin nostajana että palkintona kovasta työpanoksesta ja ponnisteluista työpäivän aikana.
***
Arvatkaa vaan, kävikö edes mielessä Tsempin huippuhetkinä, että tämä olisi kohtaloni? Minä odotin ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” -päätöstä huikealle onnistumistarinalleni.
***
Vuosi 2014 oli elämäni huippuvuosia. Sen täytti liikunta, hyvä olo ja onnistumiset. Epäonnistumisia, ärtyisiä päiviä, itsesääliä tietysti myös, mutta vuoteen 2015 verrattuna vuosi 2014 oli hyvä vuosi.
***
Kun lähdin Tsemppiin, lähdin hakemaan elämääni iloa, merkitystä, hyvää oloa – siis henkistä hyvinvointia vastaiskuna alavireisyydelle, joka valitettavasti on osa minua – joskus hallittava osa, joskus ei.
Toivoin myös, että joku päivä voisin katsoa itseäni peilistä ilman, että minun tarvitsisi vetää vatsaa sisäänpäin, ilman, että minun tarvitsisi tuntea itseinhon ja -säälin sekaista epämääräistä tunnetta.
***
Painoni on kivunnut takaisin lähtölukemiin. Minun lähtölukemani ovat normaalipainon rajoissa, enkä vielä(kään) näytä ulospäin muulta kuin normaalipainoiselta, mutta tiedän, että kehonkoostumukseni omenalihavuuksineen on jo kivunnut takaisin asteikon ”yli” lukemiin, kun kaikki lukemat Tsempin lopputesteissä joulukuussa oli vielä tasolla ”normaali” tai ”hyvä”.
Enkä ole kuukausiin katsonut itseäni peilistä.
***
Minulla on vielä mahdollisuus – uskon.
Vaikka olen sittemmin palannut kaikkiin muihin huonoihin tunteenhallintakeinoihini, olen edelleen sinnitellyt ilman tupakkaa. Jee, hyvä minä. Nyt on takana 1,5 vuotta 1 kk, 2 viikkoa. Se, että olen pysynyt savuttomalla tiellä, on sikäli yllättävää, koska uskon, että juuri tilalle tulleen liikunnan vuoksi, olen irtiottoni saanut. Nyt kun liikunta-annokseni on palannut takaisin tasolle ”satunnaisesti”, olisi ollut odotettavissa, että tupakka olisi kiilannut takaisin elämääni.
***
Mitä seuraavaksi, en tiedä. Tai tiedän, mutta en sitä, miten.
***
T. Nurkissa edelleen pyörivä 2014-Tsemppi-klubilainen ☺.