Olen istuskellut täällä aikaisemminkin. Edellinen kerta oli tehokas ja rentouttava. Sain sekä ajatuksia paperille että tyhjennettyä mieleni päivän kiireestä, velvollisuuksista ja rauhoitettua ylivilkkauden ja keskittymishäiriöt, jotka usein vaivaavat, kertyvät kuormittamaan silloin, kun olisi riittävästi selvitettävää ilmankin.

***

Tänään tein kuitenkin sen virheen, että luin rauhattomuuttani ensin päivän iltapäivälehtien nettiotsikot. Siellä oli taas sellaista kamaa, etten tiedä, miten niihin pitäisi suhtautua. Kuinka paljon p…aa pitää ihmisen elämässä tapahtua, että siitä tulee niin vinksahtanut kuin useimmat lehtien uutisoimien inhottavien juttujen tekijät ovat.

***

Oli siellä sentään tarjolla silmäniloakin, ainakin otsikko kertoi Sofia Ruusilan ”anteliaasta” kuvasta. Valitettavasti (vai onneksi) otsikon klikkaaminen ei avautunut kuvaksi, vaan jouduin tyytymään jutun tekstiversioon. No, pitäisikö tästä jutusta vetää johtopäätös, että kun kerran haluan kansan ihailemaksi sofiaksi sofian paikalle, on lisättävä treeniä, etten  anna hänelle yhtään enempää etumatkaa?

Jos hymyileminen olisi nyt mahdollista välittää lukijalle, saisitte nähdä epätoivoisen, mutta sympaattisen hymyn! Mitä ihmettä. Miksi??

***

Mutta se on totta. Mikäpä minä olen arvostelemaan toisten hyväksi todettuja konsteja? Toisten hyvät eivät ole minulta pois. Päinvastoin ne voivat kilvoittaa minut tuottamaan jotain ennenkuulumatonta.

Esimerkiksi voisin alkaa lisäämään blogi-kirjoituksiini ennen ja jälkeen kuvia tai havainnollistaa kehitystäni, kulkuani lähikuvilla. Sehän heittäisi tämän julkaisun kertalaakista huumori-blogien sarjaan niin, että lukijoiden olisi pakko nauraa, viimeistään myötähäpeän kasvaessa sietämättömiin mittoihin. En ole vielä valmis, ettekä te, koskaan. Siksi säästän teitä, enkä jalosta tätä hulvatonta ajatusleikkiä käytäntöön asti.

***

Sama juttu taas. Paljon sanoja. Sisällötöntä.  Rönsyilevää. Otsikon vierestä. Mutta itselleni kaikesta huolimatta viihdyttävää. Nyt kellon lähestyessä puuhiksen loppumista, olen täynnä naurua, jonka voin tosin päästää ilmoille vasta, kun väki palaa takaisin autolle. Jos tämän kaiken oudon käytöksen lisäksi vielä nauraisin kylmentyneessä autossani yksin kovaan ääneen, en tiedä, mitä voisi tapahtua.

***

Sunnuntaina Suomen talvi helli meitä lumihiutaleilla. Kahden tunnin kolaamisen jälkeen 1/2 pihasta oli tehty. Iso piha on joskus tosi kiva juttu.

Mutta lumet sulaa keväisin ja mulla on neliveto, joten me karattiin Edenin kylpyihin. Rengasliukuun, virtaavaan jokeen, aaltoihin. Heitimme myös koreja vedestä käsin, mikä on yllättävän raskasta.

Sen verran pitää vielä palata siihen sofiaan, että altaiden välillä sukkuloidessani kylmää kärsien, vatsaa sisään vetäessä, ehkä olisin tuntenut itseni laina-asussa vähän vähemmän epämukavaksi.

– 2014-Tsemppi-klubilainen