Vuoden ensimmäisen blogi-kirjoituksen innoittamana ja rohkaisemanakin uskaltauduin taas mukaan liikkumisen pariin ihan konkreettisestikin. Edellisellä kerralla kirjoitin siitä, että aloittaminen on vaikeaa. Kirjoitin nimenomaan siinä hengessä, että on vaikeaa saada itseään niskasta kiinni ja löytää motivaatio, kun on erehtynyt pitämään liian pitkään taukoa. Sitten viime kirjoituksen olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei se ole pelkästään saamattomuutta. Mukana on myös pelkoa, itsetunnon heikkenemistä, on porukkaan kuulumattomuuden tunteita, kokemusta kömpelöitymisestä, tyytymättömyyttä omaan itseen vain muutamia mainitakseni.

***

Mutta hei, minulla on hyviä uutisia. Hyviä uutisia erityisesti teille, jotka tunnistatte alkusanoista omaa tilannettanne. Just do it! Se toimii tälläkin kertaa. Minä vaan päätin, että nyt mukaan menoon ja liikkeeseen, maksoi mitä maksoi. Ja maksoihan se, mutta kannatti.

***

Torstaina menin pilatekseen. Se oli ihanaa. Torstai oli myös tämän vuoden ensimmäinen päivä, kun en syönyt karkkia. Hyvä minä. Ne, jotka tietävät suhteeni karkkiin, ymmärtävät saavutuksen merkityksen, joka jollekulle toiselle voi kuulostaa vähäpätöiseltä tai ainakin ärsyttävältä. Pilateksen jälkeen tein vielä vartin reippaan kävelytreenin (6,8 km/h) juoksumatolla. Kroppa herätellään pikkuhiljaa taas mukaan liikkumisen taikamaailmaan. Pienin haparoivin askelin, mutta määrätietoisesti. Olen sen arvoinen ja sinä myös.

***

Perjantaina ylitin itseni uudelleen. Ensimmäiseksi se, että menin taas treeniin ja toiseksi se, että valitsin ryhmäliikuntatunnin, jolla en ole koskaan aikaisemmin ollut: spinning. Ohjaaja antoi hyvällä huumorintajulla palautetta meille fillaroijille siitä, kuinka ansiokkaasti olimme taas löytäneet reunapaikat ja salin takaosan pyörät.

Sekin on mielenkiintoista. Miksi ihmiset toimivat niin? Minä ja useimmat muut. Se on ilmeistä, mutta samaan aikaan herää kysymys, mikä pitää toimintatapaamme yllä aina vain. Miksi tunnille osallistujat eivät täytä paikkoja edestäpäin, pyörä kerrallaan?

Ja toinen juttu, mikä oletusarvostaan huolimatta on väärin. Se, ettei kukaan koskaan anna rakentavaa palautetta oikea-aikaisesti, ettei kukaan vastaa kysymyksiin, ettei kukaan kerro, missä tuntuu vai tuntuuko.

On väärin, että ohjaajat ja valmentajat joutuvat uudelleen ja uudelleen kehottamaan meitä sanomaan jotakin, jotakin, mistä he voisivat päätellä, mitä ohjattavien päässä liikkuu, saamatta vastausta.

Minun tekisi mieli sanoa, mutta se, etten kuitenkaan sano, johtuu monista jutuista. Kaikki syyt ovat ihan yhtä huonoja. Sitä paitsi olen ollut vastaavassa tilanteessa usein itsekin. Siksi tiedän, kuinka paljon pitäisi luottaa omaan tekemiseen ja uskoa omaan itseen, kun kukaan ei koskaan sano sitä: sitä olet ihana, taitava, ammattitaitoinen, hauska, motivoiva, innostava tai ihan vaikka vaan hyvä.

***

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Putki jatkui lauantaina. Aamulla hiihtoa. Sitten kelkkailua ja lopuksi vielä kylille ja juoksumatolle, josta jatkoin hottis-venyttelyyn. Sitten sukulointia Arnoldsin leivonnaisten parissa, minkä jälkeen lisää kelkkailua.

***

Sunnuntaina taitaa olla taas uusien ryhmäläisten alkutestit. Montakohan mukanaolijaa siellä tällä kertaa on? Minusta on ihan kiva, etten joudu tällä kertaa syyniin, vaikka tosiasia on se, että tarkkailussa sitä jotenkin haluaa skarpata. Haluaa skarpata eri tavalla kuin tilanteessa, jossa seurantaa ja valvontaa ei ole.

Vaikka olen mielissäni siitä, että liikunta alkaa taas maistua niin kuin tsemppi-aikaan, minulla on haaste, joka vaatii kuitenkin minulta vielä paljon kuria ja luopumisia.

Kun tammikuussa 2014 aloitin tsempin, yksi tavoitteeni oli se, ettei minun tarvitsisi enää koskaan vetää vatsaa sisään katsoessani itseäni peilistä. Mutta minun pitää – taas, vaikka kuukausia meni siinä auvossa, ettei tarvinnut. Kaipaan sitä aikaa, ja aion saavuttaa sen uudelleen.

Lopputoivotukset minulta sinulle: Voimia. Taistoa. Iloa. Uskoa. Armoa. Lempeitä katseita – etenkin itselle.

– 2014-Tsemppi-klubilainen