Lauantai on ehtinyt puoleenpäivään. Arjen kiireen ja minuuttiaikataulujen jälkeen on vaikeaa vaan olla. Samaan aikaan on vaikeaa tarttua tekemisiin, kun yhtä lailla monenmoista olisi tarjolla ja kuitenkaan ei mitään, millä tuntuisi olevan kovin paljon painoa tai arvoa.

Tämä on se sama fiilis, jolloin lapset sanovat kyllästyneellä äänellä: ”Ei oo mitään tekemistä”, mihin me sivistyneet ja elämänkokemusta omaavat vanhemmat sanomme: ”Siivoa huoneesi, lue jotain, rentoudu tai mietiskele, mene ulos.” Mihin lapset jatkavat: ”Se on ihan tyhmää.” tai ”Ei siellä oo mitään tekemistä.”

***

Tänä päivänä lapset tarttuvat tällaisina hetkinä helposti läppäriin, kännykkään tai pleikkaan ja me vanhemmat teemme saman, ladataksemme sitten sähköpostit kehiin, lukeaksemme viimeisimmät uutiset netistä tai kirjoittaaksemme blogia.

Ulos meneminen olisi kehittävämpää ja toimisi parempana palauttajanakin, luulen, mutta sen lisäksi, ettei siellä ole mitään tekemistä, siellä on kylmä. Enkä ainakaan minä pidä kylmästä.

Myös syöminen on tällaisina hetkinä mitä toimivin viihdytyskeino. Mutta, koska minun tapauksessani herkut eivät ole mahdollisia, minä en syö, sillä porkkanoita minun ei tee mieli. Minulla ei ole nälkä, olen jo syönyt päiväruokani.

Seuraava ruokailu on välipala, jolloin syön ehkä raejuuston tai haen yhden raikkaan talviomenan, nam. Melkein kuin Granny smith, tai siis, Suomen oma Granny smith. Ehkä otan molemmat, mutta vasta sitten, kun on aika.

***

Huomenna on välitestit. Ensimmäiset kaksi kuukautta aamu-Tsemppejä ovat takana ja on aika tarkastaa, onko suunta ollut oikea. Testitulosten selvittyä on vielä toinen kaksi kuukautta aikaa terästää tekemisiä tai pyöräyttää ruokavalio vielä toiseen muottiin.

Vielä voi tarkistella itselleen asettamiaan tavoitteitakin.

Tai tehdä välitilinpäätöksen, summata onnistumiset ja epäonnistumiset, ja vielä vaikuttaa siihen, mitä haluaisi lopputestien aikaan jäävän viivan alle.

***

Minä en kuitenkaan tee välitilinpäätöstä, vaan näin testien alla pysähdyin mietiskelemään testien syvintä olemusta. Mitä ne mahtavat merkitä muille? Mitä ne minulle merkitsevät? Kuinka vakavasti valmentajat suhtautuvat testeihin ja niiden tuloksiin? Ottavatko he valmennettavien kehityksen tai paikallaan junnaamisen henkilökohtaisena voittona tai tappiona? Pohtivatko omaa osuuttaan tapahtuneelle tai tapahtumatta jäämiselle?

***

Minä suhtaudun testeihin, kuten kokeisiin, koska asetelma tuntuu samanlaiselta: jos ei ole tehnyt mitään tai on tehnyt vääriä asioita, kokeessa harvoin onnistuu. Jos taas onnistuu, vaikka itsestä tuntuu, ettei ole tehnyt riittävästi, onnistuminen ei tunnu voitolta. Tulee melkein katala olo: en ole ansainnut näin hyvää tulosta tai numeroa. Saatteko kiinni? Kuinka yleistä tämmöinen ajatusmalli mahtaa olla? Onko kyseessä vain oma sisäinen, vääristynyt harhani vai meneekö se useimmiten ja useimmilla tällä samalla kaavalla?

Enkä minä sitä paitsi edes ole tehnyt vääriä asioita. Kaikki aamutunnit olen ottanut itsestäni irti kaiken, mitä olen saanut. Omassa harjoitusohjelmassani sen sijaan… siitä olen luistanut niin paljon, että melkein harmittaa. Mutta, koska harmittaminen ei muuta mitään, aiheuttaa vain lisää ikävää oloa, koetan harmissa pyörimisen sijaan ymmärtää, miksi olen luistanut siitä ja ottaa opiksi.

  1. Pitkittynyt flunssa (3 viikkoa). Toisaalta, se on osa elämää, eikä itse aiheutettua (ainakaan tietoisesti). Kohtaloni, joka pitää vaan hyväksyä ja sitten mennä eteenpäin. Se, että olisin treenannut, vaikka en ole kunnossa, olisi voinut johtaa paljon pahempiin juttuihin, kuin pelkkään harmiin.

 

  1. Pimeys yllätti lenkkeilijät (vertaa jokavuotinen otsikko: talvi yllätti autoilijat). Kun ulkona on pimeää aamulla ja illalla, lenkkeily vaan on minun mielestäni ihan hanurista. Siihen päälle vielä kylmyys ja liukkaus, no way. Lenkkeily ei sovi minulle syksy-/talvilajiksi, ainakaan vielä. Siis: ohjelmaan otettava jotain muuta tilalle.

 

  1. Liikaa ohjelmaa kalenterissa. Vuodenaika, työ- ja perhetilanne, asumismuoto, persoonani sekä elämässä tavoittelemani laatutaso huomioon ottaen, olen haalinut itselleni liikaa. Jostain pitää tinkiä, joko määrästä tai laadusta ja pahimmassa tapauksessa molemmista.

 

Tätä aihealuetta olemme kyllä sivunneet myös valmentajan kanssa. Lohduttavaa tuntuisi olevan se, että saamme nyt Tsempistä sellaista syvää oppia, jolla pääsemme siihen, että vähempi on riittävästi. Kun tekee oikeita asioita, oikeaan aikaan ja oikealla tekniikalla, se mahdollistaa kehityksen, vaikka määrä tuntuisi liian vähäiseltä kehittymiseen.

Ja jälleen, kysymys on myös pitkälle siitä, mikä on oma tavoite ja mikä on se liikunnan ja kunnon taso, joka itselleni riittää. Mistä päästäänkin siihen, että ….

***

Alan olla tavoitteessani. Saavuttanut sen, mitä lähdin hakemaan. En tiedä, tukevatko huomisten testien tulokset kokemustani, mutta kuinka paljon sillä oikeastaan on väliä. En minä lähtenyt mukaan Tsemppiin testien takia. En saavuttaakseni testeissä aina vain parempia tuloksia.

En, en. En halua kilpailla itseni kanssa, en itseäni vastaan, en sen jälkeen, kun olen saavuttanut haluamani. Nyt haluan vain säilyttää sen, mitä olen jo saavuttanut, nauttia elämästä, ottaa vähän rennommin ja yrittää vähän vähemmän, ottaa jutut vähän vähemmän vakavasti.

***

Kun on itsekriittinen, on vaikeaa nähdä ja arvostaa omia saavutuksiaan. On vaikea edes ymmärtää, miten paljon on kehittynyt. On helppo jättää noteeraamatta, unohtaa, miten paljon henkistä tahtoa se on vaatinut, että on nyt tässä, missä on.

***

Siis, vaikka testitulokset väittäisivät huomenna jotain muuta, olen tehnyt urotyöni ja seuraavaksi aion nauttia tuloksistani ilman painetta siitä, että minun pitäisi tulla vielä vähän paremmaksi ja kehittyä vielä vähän eteenpäin.

Jos kuitenkin kehityn vielä, hyväksyn senkin, mutta en enää odota itseltäni lisää, vaan olen ylpeä itsestäni juuri nyt, pienen hetken, kunnes tyytymättömyys taas palaa takaisin.

Luultavasti heti huomenna (tai viimeistään, kun saan testitulokset).