Moikka, pitkästä aikaa.

Tauti on saanut minusta otteen ja treenaaminen on romahtanut lähelle nollaa. Tauti ilmoitteli tulostaan ensi kertaa viime viikon tiistaina ja nyt on tämän viikon perjantai. Olen saanut ja joutunut kohtaamaan kaikenlaisia tuntemuksia olosuhteista johtuen.

Eniten on yllättänyt se, miten paljon on ottanut päähän, kun elimistö ei ole saanut liikunta-annostaan, johon se on alkujärkytyksestä toivuttumaan tottunut, ja jota se näemmä on alkanut jopa vaatimaan.

Siis, opetus numero 1: henkinen paha olo lisääntyy, jos ei pysy liikkeessä.

***

Siksi päätinkin puolikuntoisuudesta huolimatta mennä keskiviikon aamu-Tsemppiin. Taustalla oli ajatus, että jos menen, se on fyysinen riski ja jos taas en mene, se on henkinen riski. Päätin ottaa fyysisen riskin.

Kokemus oli, hmm, miten sitä nyt kuvailisi, erilainen. Aika konkreettisesti huomasi sen, miten työlästä ja kaikin puolin ongelmallista on haastaa elimistöään, tunnustella siitä tehoja irti tai edes kokea liikkumisen riemua, koska elimistö oli taudin nujertama.

Ei hyvä. Opetus numero 2: älä treenaa sairaana.

***

Ensi viikko onkin syyslomaa ja Tsemppi-treenit jäävät mökkeilyn jalkoihin. Se on oma valinta tai perheen valinta tai olosuhteiden, tai ehkä kaikkea sitä. Mökkeillessäkin voi kyllä ottaa aikaa kuntoiluun, mutta mukavampi tai helpompi olisi päästä treenaamiseen taas uudelleen kiinni mukavassa ja tutussa ryhmässä ammattitaitoisen valmentajan ohjauksessa.

Sanoin jo kotona, että jos en olisi mukana Tsempissä, olisin taas valmis tekemään päätöksen, että lopetan urheilun ja liikuntasuoritukset kokonaan. Siksi, koska olen niin vihainen, mutta jälleen: onneksi olen mukana.

Siis, opetus numero 3: etsi ympärillesi niitä, jotka ohjaavat sinut takaisin hyvää oloa tuovien juttujen pariin silloin, kun itse haluaisit antaa periksi.

***

Vaikka tauti onkin tehnyt treenaamisesta mahdotonta, työ- ja kotityökuntoisuus on silti ollut pidettävä yllä. Elämänohje ”Minkä toivoisit ihmisten tekevän teille, tehkää samoin heille” ja toisaalta vahva auttamisenhalu, on kuormittanut minua viime päivinä enemmän, ehkä siksi, etten ole voinut hallita liikunnan avulla elimistön stressitasoja.

Auttamisessa on se huono puoli, että rajaa on joskus (vai aina?) tosi vaikeaa vetää. Että missä se raja oikein kulkee? Kuinka voi kieltäytyä nätisti? Olenko liian itsekäs tai toisaalta samaan aikaan jollekin toiselle liian vaativa? Käytänkö aikani oikein, jaanko huomioni, tukemiset ja auttamiset oikein?

***

Tiesittekö: tänään on kuulemma halauspäivä. Pieni koululaisemme kertoi niin, ja jatkoi, että ”meidän piti tänään halata kaikkia koulun oppilaita. Meillä on 49 oppilasta, mutta tänään oli paikalla 47, kun Harri ja Elvi lähtivät Tanskaan.” Urakkaa siinäkin, vaikka onneksi koulu on aika pieni.

***

Opetus numero 4: kaikissa asioissa on aina jotain hyvääkin.

Taudissani se, että kerrankin se tuli ennen lomaa, ei lomalla. Hieno kehitysaskel sekin, eikö totta?

***

Loppuun vielä kuormittumista ja palautumista, rajanvetoa ja muita tärkeitä juttu käsittelevä artikkeli, joka sattui reitilleni tilanteessa, jossa olin sille kovin vastaanottavainen.

http://www.terveystalo.com/fi/References/ClubTerveys/Artikkelit/Anna-aivoillesi-aikaa/

Syksyä!